Aika ennen ammattiliittoja ei todellakaan ollut miellyttävää työntekijöiden kannalta. Työnantaja määritteli yksivaltaisesti ehdot ja se oli joko tai tilanne, missä yksittäisellä työntekijällä ei juurikaan ollut oikeuksia, eikä valtaa neuvotella asioista. Ammattiyhdistystoiminnan ensiaskeleet otettiin Iso-Britanniassa 1800-luvun alkupuolella. Kuten voi kuvitella tämänkaltainen toiminta jossa työntekijät kokoavat rivejään, ei ollut mieleen työnantajille, jotka yrittivät laittaa kapuloita rattaisiin parhaan kykynsä mukaan. Alkuaikoina ay-liikkeet joutuivatkin toimimaan salassa, koska työnantajat eivät olleet ainoita asiaa vastaan olevia. Myös valtiovalta koki asian uhkana ja se olikin järjestään kieltänyt kyseisen toiminnan kansalaisiltaan.
Vähitellen kuitenkin päädyttiin tilanteeseen jossa ei auttanut kuin hyväksyä toiminta ja tunnustaa se esimerkiksi Kansainvälisen työjärjestön (ILO) konventioissa. Suomessa muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa varsinaisesti ja virallisesti niin kutsutun “tammikuun kihlauksen” jälkeen vasta niinkin myöhään, kuin 1940, jolloin työnantajaliitot vihdoin uuvutustaistelun jälkeen päättivät tunnustaa ammattiliitot tasavertaisiksi sopimuskumppaneiksi. Tosin tätä ennen liitoilla oli jo ollut oikeus harjoittaa toimintaansa laillisesti! Vuonna 1944 solmittiin ensimmäinen keskusjärjestöjen välinen yleissopimus. Pikkuhiljaa alkoi yhteiskunnan muutos kohti demokraattista yhteiskuntaa, jossa työntekijöillä olisi oikeus tiettyyn toimeentuloon, työaikaan ja muihin työehtosopimuksessa listattuihin asioihin!
Liittojen alkuvaiheessa tavoitteena ei suinkaan ollut lietsoa lakkoa tai luokkataistelua, vaan yritettiin neuvottelemalla saada työntekijöille paremmat oikeudet sekä mukaan lukien erilainen sivistävä toiminta sekä tukeminen riita tai ongelmatilanteissa. Näin syntyivät työväenopistot ja jonkun ajan päästä Nuorisoseuraliikkeitä alkoi tulla maaseudulle tämän innoittamina Huomattiin että oli myös tarvetta liitoille, astua toimimaan kun työntekijä esimerkiksi sairastui tai jäi työttömäksi. Liitoista muodostuikin eräänlainen vakuutusyhtiö tai kassa turvaamaan työntekijän tilannetta tälläisissa haastavissa elämäntilanteissa.
Suomessa ensimmäisenä aloitti toimintansa Helsingin Kirjatyöntekijäin Yhdistys, joka perustettiin vuonna 1869. Varsinainen buumi alkoi 1880-luvulla kun eri alojen työntekijät (maalarit, räätälit, peltisepät ja muurarit, muutamia mainitakseni) rupesivat perustamaan omia liittojaan. Vuonna 1890 työväenyhdistyksiä oli jo parikymmentä, suurimmissa kaupungeissa.
Nyky Suomessa ammattiliitoilla kuten muillakin yhdistyksillä ja henkilöillä on oikeus toimia ja kokoontua sekä harjoittaa toimintaansa vapaasti. Asema on vakiintunut työpaikoilla ja liittoon kuuluminen on ennemmin sääntö kuin poikkeus. Toisin oli entisaikoina, varsinkin ay-toiminnan alkuvuosina jolloin liittotoiminta saattoi olla jopa vaarallista. Henkilöt jotka olivat mukana toiminnassa, leimattiin suorastaan rikollisiksi ja yhteiskuntaan kelpaamattomiksi huligaaneiksi. Loppujen lopuksi kuitenkin kysymys oli vain tavallisten ihmisten halusta saada turvattua itselleen ja lapsilleen tulevaisuus, sekä ihmismäinen kohtelu. Haluttiin mahdollisuus parempaan elämään ja sosiaaliseen nousuun, joka ei ollut aiemmin ollut mahdollista tietyistä lähtökohdista tuleville ihmisille. Työntekijän tilannetta kuvasi hyvin, että hänellä ei ollut oikeutta jättää ns.”pestiä” kesken ja vaihtaa työnantajaa, vaan työntekijän tuli pysyä koko pestin ajan tietyn työnantajan määräysvallassa. Vapaa liikkuvuus siis työpaikkojen välillä oli tehty erittäin hankalaksi, jopa mahdottomaksi. Työnantajapuoli oli kuitenkin liian kauan saanut olla määräävä osapuoli ilman mitään ehtoja, joten oikeuksista luopuminen tämän suhteen tuotti tuskaa. Eniten ongelmia tuotti päästä yhteisymmärrykseen palkoista ja työajoista, joihin nyt haluttiin selkeät säännöt. Toki poikkeuksiakin oli, muutamat tehtaillijat jopa perustivat itse työntekijöilleen ay-liikkeitä, huolestuessaan työntekijöidensä tilanteesta. Yksi tälläinen harvinaisuus oli Viktor Julius von Wright, suomalainen huonekalutehtailija. Tästä onkin saanut nimensä Wrightiläinen työväenliike. Loppujen lopuksi vuonna 1917 kuitenkin päästiin yhteisymmärrykseen kahdeksan tunnin työpäivästä ja ylityökorvauksista sekä palkoista. Tämä oli suuri voitto työntekijäpuolelle ja voikin sanoa että tästä työnantajapuolen myönnytyksestä alkoi uusi aika työntekijöiden elämässä.